Mika Karhun musta ja valkoinen maailma

Mika Karhun hiilipiirrokset saavat minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan oloni epämiellyttäväksi. Jotain on selvästikin niin pahasti vialla, että sille pitäisi tehdä jotakin. Mutten oikein tiedä, mikä, ja vielä vähemmän tiedän, mitä vialle pitäisi tehdä. Sen tiedän, että vika ei ole kuvassa eikä häviä piirrosta muuttamalla, vaan se on maailmassa, josta kuva kertoo.

Tuskastuneisuus syntyy siitä, että kuvan kehysten ulkopuolella häämöttää jotakin, jonka tuntee hivuttavalla tavalla uhkaavaksi, mutta joka ei paikannu minnekään. Painostajaa ei saa kiinni, eikä sitä vastaan siksi voi taistella. Ei osaa olla oikein varma siitäkään, onko sitä olemassa muualla kuin omissa kuvitelmissa. Siksi asiasta ei uskalla puhua kenellekään muulle, häpeän ja vainoharhaiseksi leimaamisen pelossa; mieli harmaa kuin marraskuisen hyhmän viilentämä alikulkukäytävä.

Karhun piirrosten oliot kelluvat usein irrallaan, omassa kontaktittomassa, taustattomassa ja kirjaimellisen mustavalkoisessa todellisuudessaan. Ne vaikuttavat lisäksi täysin passiivisilta ja avuttomilta, kyvyttömiltä vaikuttamaan niihin voimiin, jotka ovat muokanneet ne sellaisiksi kuin ovat.

Huonona päivänä kuvissa näkee oman peilikuvansa. Ympäröivässä kulttuurissa epämääräisesti vellovat odotukset, velvoitteet, toiveet, rajoitteet ja yllykkeet muokkaavat ajatuksiamme ja ruumiitamme suuntiin, jotka eivät ilahduta. Mutta samalla tietää, että vaihtoehtoa on vaikea kuvitella. Mitä olisivat luonnollisemmat tai oikeammat odotukset, toiveet ja yllykkeet? Ja enkö itse ole aivan yhtä vastuullinen siitä, millaiseksi kulttuurimme on muodostunut, kuin kuka tahansa muukin?

Kiehtovaa Karhun piirroksissa on, että ne eivät visuaalisesta mustavalkoisuudestaan huolimatta ole ajatuksellisesti yksioikoisia. Niiden kriittisyys koko ympäröivää kulttuuria kohtaan on ilmiselvä, mutta samalla niistä kuultaa tilanteen väistämättömyyden hyväksyntä, sen kanssa toimeen tuleminen: jos kerran maailma – ja me itse osana sitä – pusertaa meidät tällaisiksi, niin yritetään löytää siitä myös jotakin hyvää. ”Hyvä” on tässä tapauksessa ajoittaista levollisuutta ja humoristisuutta.

Theodor Adorno asetti taiteen tehtäväksi eräänlaisen ruumiillisen levottomuuden herättämisen, joka yllyttäisi etsimään parempaa maailmaa sortumatta yksinkertaistaviin julistuksiin. Huonoa taidetta on tämän näkökannan mukaan se, joka viihteellisyydellään turruttaa hyväksymään vallitsevat olosuhteet kaikkine huonoine puolineen. Karhu onnistuu siinä taikatempussa, että hän mahduttaa seka kriittisen levottomuuden herättämisen että turruttavan hyväksynnän samaan kuvaan. Asetelma on kaksijakoisuudessaan hieman saman suuntainen kuin perinteisissä vanitas-maalauksissa, mutta Karhun maailmassa ei ole yhtä selvää, mikä lopulta on mustaa, mikä valkoista, mikä turhaa, mikä olennaista.

Ossi Naukkarinen
FT, dosentti, tutkimuspäällikkö